Olen seurannut mielenkiinnolla ahkeraa syntyvyys- ja väestöennustekeskustelua sekä -uutisointia Twitterissä ja iltapäivälehdissä viimeiset 48 tuntia. Kaipa sen on tällä kertaa kirvoittanut budjettiriihen riittämättömät toimet syntyvyyden laskun ehkäisemiseksi, mutta ei tämä mikään uusi ilmiö sentään ole. Väestöpyramidin kellahtamisesta muistan kuulleeni ensimmäisen kerran yhteiskuntaopin tunnilla 2008. En ole mikään yhteiskunta-asiantuntija tai väestönkehitysekspertti, mutta kerron nyt omasta tilanteestani, kun en muidenkaan puolesta voi puhua.
Olen 28-vuotias, perusterve nainen, jolla on korkeakoulututkinto, vakityöpaikka ja parisuhde. Seuraava looginen ja tilastollinen askel lienee lisääntyminen, miksi en silti tunne siihen suuntaan painetta ulkoa enkä sisältä? Nykyään lapsettomuus on sekä yleistyvä valinta että parisuhteen kipukohta, ja monet puolitutut ymmärtävätkin olla ihmettelemättä ääneen kun vuodesta toiseen maha ei pyöristy. Lähemmällä kiertoradalla sen sijaan pyörii ihmisiä, jotka joko tietävät kantani tai ovat fiksusti arvanneet sen, eivätkä siksi painosta. Sisäinen paine taas puuttuu varmaankin siksi, että kosketukseni lapsiperhearkeen on satunnaista ja eikä elämästäni tunnu puuttuvan mitään näinkään.
Omat keskisimmät syyni onkin kuvattu yo. pylpyrässä. Suurimmat syyt lapsettomuuteeni ovat mukavuudenhaluisuus ja vapauden menetyksen pelko (taulukossa “joutuisin luopumaan nykyisesta elämäntyylistäni” naisista n. 65 % ja “en halua sitoa itseäni pieniin lapsiin” naisista n. 43 %). Myöskin koen, että parisuhteemme toimii siksi, että olemme luoneet arjen joka rullaa omalla painollaan, meillä on hauskaa yhdessä emmekä ole joutuneet voittamaan suuria vastoinkäymisiä. Vaikka keskeinen luottamus löytyy, niin en todellakaan halua katsoa mitä tapahtuu kun kumpikaan ei nuku kunnolla vuoteen (ei suoraan löydy taulukosta). Puhumattakaan siitä, jos vauvalla sattuisi olemaan koliikki tai muita erityistarpeita, mitä ei tietenkään ole järkeä etukäteen murehtia.
Puoliso ei myöskään halua vielä lapsia (naisista saman on raportoinut n. 38 %). Uskon, että miehen haluttomuus lisääntyä liittyy työttömyyteen: raha on tiukalla ilman ylimääräisiä elätettäviäkin (“taloudellinen tilanne” miehistä 48-49 %). Minua taas luonnollisesti epäilyttää ryhtyä lapsen ainoaksi elättäjäksi, etenkin kun Suomessa verotus rankaisee yhden elättäjän taloutta. Olen kyllä kuullut sitä paljon, että alle kouluikäinen lapsi ei maksa paljoa, ja 7 vuodessa ehtii tapahtua vaikka mitä. Kuitenkin jos mietin pelkästään sitä, että lapsi tarkottaisi tarvetta suuremmalle asunnolle ja enemmän neliöitä = enemmän kuluja. Lisäksi päivähoitomaksuja korotettiin juuri, ja ne kyllä alkavat reippaasti ennen kouluikää (EDIT: en kyllä nyt löydä sitä uutista korotuksesta, joten tyydyn vain toteamaan että ovat melkein 200e/kk!).
Viimeisimpänä ja ehkä vähäisimpänä mietin, uskaltaako tähän maailmaan tehdä lasta. On poliittista epävarmuutta ja ilmastokriisiä. Toisaalta saan kiittää omasta elämästäni sitä, että vanhempani ja isovanhempani ovat hiljentäneet nämä äänet takaraivossaan aikanaan, sillä taatusti aiemmatkin sukupolvet ovat tunteneet epävarmuutta ja pelkoa.
Miinus-listasta tuli aika pitkä, mitä vastapuolella sitten on? Vaikka en halua nähdä, mitä syntyy kun emme miehen kanssa nuku vuoteen niin haluaisin kyllä nähdä mitä tulee kun meidän geenialtaasta rakennetaan pikkuihminen. Pienet sormet ja varpaat, omanlaisensa persoona, jossa sekoittuu ne omat tutut piirteet ja rakkaan ihmisen piirteet. Useimmiten pidän lapsista, lasten itku ei aja minua hermoraunioon, sinappivaippa on vain elämää. Uskon, että lapsi tuo myös lisää sisältöä ja iloa elämään. Ristiriitaista kyllä pidän elämästäni juuri näin ja hieman jopa pelkään miten se muuttuisi lapsen myötä, ja kuitenkin samalla olen hyvin utelias äitiyttä kohtaan. Yleisesti ajattelen että kannattaa katua vain asioita jotka jäivät kokematta, ja mikäli kyse ei olisi elämän mittaisesta sitoutumisesta, niin olisin varmaan jo kokeillut äitiyttä. En ota tässä nyt huomioon sitä, että en välttämättä pysty saamaan biologisia lapsia koskaan. En ole käynyt testeissä, koska hyväskyn ajatuksen, että en voi enää saada lapsia kun viimein päädyn johonkin ratkaisuun tässä asiassa, ja voin kuvitella elämäni myös lapsettomana.
Miten hallitus ja yhteiskunta voisivat kääntää tämän nimenomaisen (nuoren) naisen synnytyskannalle? Aika yllättäen Kylie Jenner on viime aikoina tehnyt rajua imagokiillotusta lapsiperhearkeen Instagram-sisällöllään. 22-vuotias yrittäjä, jolla on taaperoikäinen lapsi ja lapsen isä on matkatyössä. Toki kolikon toisella puolella hän on myös miljardööri ja paikkana Kalifornia eli kurahaalarit voi unohtaa. Oikeastaan koko Kardashian-klaani (vihaan tota sanaa!) saa perhe-elämän näyttämään helpolta pettämiskohuista, yrittäjä-urista, opiskeluista ym huolimatta. Toki jälleen, raha auttaa.
Omalla kohdallani tämä on kiinteästi sidottu työllisyyden kasvuun, jos mies saisi töitä, alkaisi suunnitella perheen perustamista ja sitoutuisi asiaan, niin varmasti nuo loput olisivat järjestelykysmyksiä. Vaihtoehtoisesti siitä voisi saada verohelpotuksia, jos on ruokakunnan ainut työssäkäyvä. Voisin kuvitella, että olisi lohduttavaa, jos tietäisi että on tarjolla tuettua perhe-/pariterapiaa muuttuvan parisuhdedynamiikan tueksi vaikkapa vauvavuodeksi. Ehkä tällainen onkin mahdollista? Älkääkä nyt hemmetissä enää leikatko sitä kotitalousvähennystä! Jos on kerta pakko muuttaa isompaan, niin helpottaisi kun olisi varaa ostaa siivouspalveluja edes välillä. Tai lastenhoitoapua. En nyt vanno, että näidenkään toimien jälkeen lisääntyisin, mutta olisi se ehkä hieman todennäköisempää.
Rahalla saa ja pyörällä pääsee 