Aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa?

Vuoden 2017 lupauksissa nimesin yhdeksi lupaukseksi palkankorotuksen tavoittelun. Saattaa näyttää siltä etten ole pistänyt tikkua ristiin asian eteen koko vuonna, mutta kulisseissa olen edistänyt asiaa – ja nyt kerron miten.

Olen ollut nykyisessä työssäni nyt 2,5 vuotta. Alkuun työelämä oli erittäin palkitsevaa: opin koko ajan uutta, palkkatulo tuntui hyvältä 3 vuoden opintotuella kitkuttelun jälkeen, tunsin kiitollisuutta siitä että töitä edes oli. Sitten jotain tapahtui: työtehtävät alkoivat toistaa itseään ikävällä tavalla, tuntui että kehittymistäni ei huomata ja osaamiseni ajoi arvostuksesta ohi. Kasvatin henkiset kivekset ja kävin juttelemassa tilanteesta lähiesimieheni kanssa, ja hän lupasikin viedä asiaa eteenpäin ylempänä organisaatiossa ja palata sitten asiaan. Odottelen yhä vastausta ja tämä keskustelu käytiin helmikuussa.

Kesäkuussa aloin selailla työpaikkailmoituksia tositarkoituksella, ja vaikka alkuun oli kesälomakausikin niin viikottain törmäsin vähintään yhteen potentiaaliseen työpaikkailmoitukseen. Elokuussa kyllästyin odottamaan ja kuin tilauksesta bongasin erityisen kiinnostavan ilmoituksen – ja ryhdyin sanoista tekoihin: lähetin ensimmäisen työhakemuksen 2,5 vuoteen. Viikon kuluttua hakuajan umpeutumisesta sain kutsun työhaastatteluun, jonka otin vastaan jännittyneenä ja innostuneena. Haastattelu meni ilmeisen hyvin, sillä sitä seurasi toinen kierros.

rawpixel-com-267082
Photo by rawpixel.com on Unsplash

Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä valittiinko minut, työpaikasta luvattiin olla yhteydessä ensi viikolla. Olen ollut salaa tyytyväinen rekryprosessin hitauteen, sillä olen saanut myös itse miettiä vaihtoehtoja rauhassa. Se on aivan eri asia puhista huonon päivän jälkeen “mä niin lähden täältä, jos asiat ei pian muutu” kuin oikeasti ilmaista kiinnostuksensa toista paikkaa kohtaan. Työhakemus tuo konkretiaa näihin puhinoihin: “nyt olen jo tuhlannut tämän yrityksen edustajan aikaa 2 tuntia hakemuksella ja haastattelulla, olenko oikeasti valmis lähtemään?”. Tutusta työporukasta ja turvallisista työtehtävistä irtautuminen ja “tuntemattomaan” hyppääminen aluksi suoraan sanottuna pelottivat. Pelko on kuitenkin pikkuhiljaa jäänyt muiden fiilisten jalkoihin, tilalle on noussut uteliaisuus uusia haasteita kohtaan sekä luontainen kunnianhimo, joka on nykyisessä paikassa joutunut tukahdutetuksi jo liian kauan. Uusi työpaikka näyttää ainakin paperilla mielettömältä tilaisuudelta, ja lisättäköön että se tarkottaisi myös n. 25 % bruttopalkankorotusta 😛

Kesällä yritin myös asettua nykyisen työnantajan kenkiin: teinkö minä työntekijänä kaikkeni osoittaakseni potentiaalini? Otin kyllä innostuneena vastaan kaikki minulle osoitetut tehtävät, ja annoin jokaiselle tehtävälle 110 %, kuin juuri se olisi ollut salainen tulikoe palkankorotukselle. Olenko ollut selväsanainen urani suunnasta? En välttämättä, se ei ole vielä minullekaan selvinnyt kunnolla mitä haluan tehdä 10 vuoden kuluttua. Luulenko vain osaamisestani liikoja? Markkina-arvonsa saa selville vain kilpailuttamalla: lähetin todenmukaisen CV:n ja se poiki työhaastattelun ja vielä jatkohaastattelun. Mielestäni se jo todistaa, että vientiä on vaikka en paikkaa lopulta saisikaan. Ehkä emme ole vain enää sopiva mätsi: nykyinen toimenkuva ei ole enää minulle tarpeeksi, ja toisaalta tuolla jossain on jonoksi asti vastavalmistuneita työttömiä valmiina hyppäämään saappaisiini.

Olen siis jo päättänyt ottaa tämän uuden paikan, jos sitä tarjotaan. Jos jää kuitenkin mustapekka käteen rekryprosessissa, niin nykyisessä paikassa häämöttävät keharit 3 viikon päässä. Viime vuonna en saanut suutani auki kehityskeskusteluissa, ja niiden seurausten kanssa olen elänyt tämän vuoden. Vuoden aikana olen haalinut lisää osaamista ja itseluottamusta, sekä varmuutta sille että osaamiselleni on kyllä kysyntää muuallakin. Yhtä lailla kuin minä olen (ollut) kiitollinen työpaikastani, myös työpaikan on aihetta olla minun panoksestani kiitollinen.

Onko ruudun toisella puolella samankaltaisessa tilanteessa olleita? Lähdittekö uusiin haasteisiin ja oletteko olleet tyytyväisiä päätökseen? 

4 thoughts on “Aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa?

  1. Jos 2,5 vuodessa ei ole työtehtävät luonnollisesti edenneet, niin oman kokemuksen mukaan ne ei siitä mihinkään muutu, vaikka kuinka hyvin työnsä tekisi ja kehityskeskusteluissa pyytäisi. Minä olen jo vanha kääkkä ja työkokemusta on vuosien varrella siunaantunut. Kesätöissäkin kynteni näytettyäni olen päässyt jatkuvasti uusien haasteiden pariin, puhumattakaan parin vuoden pätkästä tehtaan toimihenkilönä, jossa loppujen lopuksi tein vähän kaikkea. Nykyinen työpaikka onkin sitten ollut ihan erilainen, ura ja työtehtävät eivät ole aikomuksista, lupauksista ja lisäkouluttautumisesta huolimatta edenneet mihinkään.

    Voi olla että sun työpaikalla näin kehnosti asiat ei ole, mutta mulle tuo luontaisen kehittymisen puute on punainen vaate. Run girl, run!!!! Muuten siusta tulloo vuosien myötä samanlainen kyyninen pökäle ku miusta 😦

    Toivottavasti tärppää tuon uuden työn kanssa, tai ainakin sitten seuraavan 🙂 mitä pidemmäksi aikaa jämähdät apaattiseen työhön, sitä vaikeampi siitä on päästä eroon

    Like

    1. Kyyninen pökäle! :’DD Se on minustakin tainnut jo tulla, vaikka nuorehko olenkin. Kyllä yli 2 vuodessa se trendi pitäisi jo erottua, että mitä mahdollisuuksia työpaikka avaa, vaikka se noin muuten onkin lyhyt aika. Jämähtämistä en sinänsä pelkää, kunhan vain on mielekästä. Tosin ei se taida olla silloin jämähtämistä?

      Oli miten oli, työtä tarjottiin minulle ja otin sen hymyssä suin vastaan! 🙂

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s